Siinä missä IPCC-raportin ensimmäinen osa teki ilmastohätätilan ymmärrettäväksi, se teki myös selväksi, että toivoa yhä on. Ihmisten tärkein selviytymiskeino on perinteisesti ollut sekä luovuus että kyky tehdä yhteistyötä.
Tiedätkö sen tunteen, kun innostut työssäsi uudesta – olet lähes varma että ideasi on hyvä - ja haluat saada muut osallistettua tekemiseen mukaan?
Liian usein vakiintuneissa – tai liian kovatahtisissa – organisaatioissa ihmiset ovat oppineet ajattelemaan etteivät he voi vaikuttaa asioihin. Että mikään ei kuitenkaan muutu, tai päättävän ihmisen mielipide ei koskaan muutu, tai oma osaaminen ei riitä, tai tämä ei kuulu minulle. Organisaatioiden joustavuus, eli se muutoskyvykkyys jota tässä ajassa tarvitaan, perustuu kuitenkin siihen millaista yhteistyötä sen sisällä ja yhdessä asiakkaiden ja sidosryhmien kanssa voidaan tehdä.
Katri Saarikivi kuvaa oivallisesti inhimillistä ilmiötä ihmisen kyvystä säädellä empatiamme kohdetta: ketä ja mitä asioita kohtaan pyrin lisäämään ymmärrystä. Oliko ihmiskeskeisyyttä vielä aivan täysin ymmärrettykään, kun vuosi 2020 ja pandemia haastoi ajatteluamme seuraavalle tasolle. Ei enää riitä, että empatia ulottuu asiakastarpeeseen ja inhimillisiin haasteisiin, koska pandemian vitsauksen ohella käsillä on ilmastonmuutos, suurin ihmiskuntaa koskaan koskettanut haaste.